Jalkapallo-ottelu Suomessa on yleismaailmallisesti katsoen
erittäin turvallinen tapahtuma. Tämä johtunee pitkälti suomalaisesta
rauhallisesta luonteenlaadusta ja siitä, ettei kansallisen jalkapallosarjamme
Veikkausliigan katsojakeskiarvo ole päätä huimaava. Kauden 2006
katsojakeskiarvo oli liigassa 2909 katsojaa. Liigan tavoitteena on kuitenkin
kasvattaa tuota keskiarvoa, ja jo nyt isoimmilla paikkakunnilla pelaavat
joukkueet keräävät katsomoihinsa hyvinkin yli 5000 silmäparia. Lajikulttuurin
kehityksen tässä vaiheessa on hyvä ottaa jo huomioon seikat, jotka mahdollisesti
lajin kasvaessa heikentäisivät ottelun turvallisuutta.
80- ja 90-luvuilla väkivallasta tuli eroittamaton osa
jalkapallokulttuuria suuressa osassa Eurooppaa, Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa.
Tähän kehitykseen on varmasti useita eri syitä. Susan Faludi ja muutamat
sosiologit selittävät väkivallan globalisaatiolla. Miehiltä vietiin perinteiset
työpaikat ulkoistamalla ne halpatyövoiman tehtäviksi. Jalkapalloväkivalta oli
hyvä vallankäytön väline. Rasismi ja radikaalimpi nationalismi on yleensä
kuulunut fanien ajatusmaailmaan. Varmasti näillä ilmiöillä on ollut vaikutusta
jalkapallon väkivaltaiseen kehitykseen, mutta tuskin se kaikkea selittää.
Väkivaltaisia faneja löytyy myös paremmin toimeentulevasta luokasta. Yksi suuri
syy saattaa löytyä nimenomaan joukkoilmiöiden sosiaalipsykologiasta. Tiivis
samalla tavalla ajatteleva ja kokeva joukko, joita fanijoukot varmasti ovat,
aiheuttaa tutkitusti yksilöllisyyden heikkenemistä. Myös katsomoiden
numeroimattomat seisomapaikat loivat puitteet sille, että yksilöä oli lähes
mahdotonta tunnistaa tiiviistä joukosta. Tämä aiheutti myös vastuuntunnon
vähenemistä. Jalkapallokatsomosta käsin olikin mahdollista ilmaista
yhteiskunnallista kritiikkiä ja poliittisia mielipiteitä sellaisissakin
valtioissa, joissa se muuten olisi ollut vaikeaa. Nykyään Internetissä pystyy
halutessaan ilmaisemaan itseään myös anonyymisti. Eri asia on kuinka paljon
näkyvyyttä ilmaisu saa.
Suomessa jalkapallokulttuuria ei ole annettu ääriryhmien
pelikentiksi. Fanikulttuuri monissa suomalaisissa seuroissa on terveellä
pohjalla ja ylilyöntejäkin sattuu harvoin. Joku on jossain sanonut, että
turvallinen ympäristö on sellainen, joka on hyvä ympäristö lapselle.
Lähtökohtana ottelutapahtuman kehittämiselle tulisikin olla se, että katsomoon
on turvallista tulla lapsien kanssa. Uskoisin Veikkausliigan otteluiden pysyvän
turvallisina tapahtumina myös tulevaisuudessa. Suomen jalkapallomaajoukkueen
kansainvälisissä peleissä on välillä ollut tunnelma jopa sellainen, että en
ehkä olisi pienen lapsen kanssa katsomon osaan uskaltautunut. Näissä otteluissa
yhteenkuuluvuuden tunne ja nationalismi ovat huipussaan ja katsomossakin on
parhaimmillaan useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. Potentiaalia
negatiivisempaankin kehitykseen on siis nähtävissä. Tällaisissa joukkotapahtumissa,
joissa valtaosa kokee kuuluvansa tiettyyn fanijoukkoon, on riskinsä. Joukkoon
kuuluvuutta ilmennetään käyttäytymisellä, joka voi myös olla tunneilmaisua. Ralph
Turnerin ja Lewis Killianin vuonna 1957 kehittelemän emergentin normin teorian
mukaan mikä tahansa näkyvä käyttäytymismalli voi aiheuttaa uuden
käyttäytymisnormin, jonka joukko omaksuu. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella,
että yhden henkilön esimerkki katsomossa aiheuttaisi Suomessa yleistä normia
ainakaan, jos kyseessä on selkeä laittomuus esim. tavaran heittäminen kentälle.
Stephen Reicherkin kritisoi teoriaa ja toteaa, että sosiaalisen identiteetin
teorian mukaan vain sellaista käyttäytymistä matkitaan, jonka tekee jo
valmiiksi oman joukon jäseneksi todettu henkilö. Tämä ei tietenkään poista
väkivallanriskiä, mutta edellyttää ehkä hieman yhtenäisempää ryhmää. Oma
identiteetti pitää pitkälti määrittää sen joukon kautta, johon kuulutaan. Ei-toivottuihin
ilmiöihin on vain puututtava aikaisessa vaiheessa, mikäli niitä ilmenee. Itse
pelin tulisi aina olla katsojan kannalta pääasia, eikä suinkaan
joukkopsykologian aiheuttaman yksilöllisyyden heikkenemisen tunteen tai
vastuuttomuudentunteen.
On varmasi huumaava kokemus kuulua yhtenäiseen
fanijoukkoon, jossa oma identiteetti häviää ja monet vanhat huligaanit
muistelevatkin kokemuksiaan ja tappeluitaan kuin huumeena, joka sai vallan
ottelupäivinä. Positiivinen tunnekokemus saattaa muuttuua myös väkivallaksi,
joka ei enää olekaan toivottavaa. Missä menee positiivisen ja ei-toivotun
joukkoonkuuluvuuden kokemisen raja? Yhtenäinen fanikulttuuri toisaalta kehittää
jalkapallokulttuuria ja luo myös tunnelmaa katsomoihin, mutta saattaa aiheuttaa
myös väkivaltaa. Yhtäältä seurat ja jalkapalloväki haluavat rohkaista
"tunnustamaan väriä", kuten Veikkausliigan slogankin kuuluu, mutta
toisaalta halutaan olla ehdottoman kielteisellä kannalla joukkokäyttäytymisestä
aiheutuvia ei-toivottuja ilmiöitä kuten esim. väkivaltaa kohtaan.
Väkivalta ja laittomuudet eivät koskaan ole hyväksyttäviä
asioita, oli sitten kyse jalkapallo-ottelusta tai mistä vaan.
Sosiaalipsykologian tuntemus on varmasti eduksi, kun kehitetään turvallista
jalkapallokulttuuria Suomeen.
